Diakoniatyöntekijänä Hermannissa 2013-2020 Elo-syyskuun taitteessa 2013 kävelin Sörnäisistä kohti Hermannin diakoniataloa ja työhaastattelua. Jännitti vähän, toivoin paljon. Olin onnekas – tai ennemminkin siunattu, kun minut viimeisiksi työvuosikseni johdatettiin osaksi Hermannin yhteisöä. Olin Diakoniaopiston opiskeluaikoina kauan sitten käynyt tutustumassa erityisdiakonian toimintaan Annankadulla ja erityisesti Pullakirkko oli mielessä.

Armollinen – toinen toistaan palveleva yhteisö

Vastaanotto Hermannin diakoniatalossa Hämeentiellä oli lämmin ja ohjaava. Mikään yhteisö ei ole virheetön tai ihmiset kaikessa yksimielisiä, ihmisiä kun olemme. Hermannissa koin vahvasti uuden aloittamisen mahdollisuuden – armon – niin meille työntekijöille kuin talossa kävijöille. Huumori on myös taivaan lahja – voin luottaa siihen, että Jumala välillä hymyilee meille seuraajilleen. Rakkaus ja rajat luovat turvallisuutta ja luvan olla ja elää sellaisena kuin on.

Diakonian tehtävä on auttaa niitä ihmisiä, joita kukaan muu ei auta tai joiden hätä on suurin. Diakoniatyöntekijänä kohtasin ihmisiä, joiden elämänvaiheita kuunnellessa kuulin paljon haavoittuneisuuden ja rikkinäisyyden kokemuksia, kokemusta epäoikeudenmukaisuudesta ja vaille jäämisestä.

Diakoniatyöntekijä on myös rikkinäinen ja haavoittuvainen ja tarvitsee Jumalaa. Ammatillisen auttajan ja kanssakulkijan osassa me diakoniatyöntekijät toivottavasti olemme saaneet apua ajallaan ja päässeet sopuun omien kipeiden elämänvaiheiden ja tapahtumien kanssa, jotta voimme olla toisille tukena.

Saman armollisen Jumalan edessä voimme yhdessä asettaa kysymyksiä, anna tilaa omille tulkinnoille, ja hiljentyä oman kutsumuksen äärellä kysellen, kuunnellen ja rukoillen. Onnellista, jos ihminen löytää armollisen Jumalan, yhteyden toisiin ihmisiin ja toivon omista, uusista mahdollisuuksista. Näitä ihmeitä Hermannin diakoniatalossa tapahtui.

Pullakirkko

Hermannin diakoniatalon viikko alkoi ja alkaa Pullakirkossa. Sen toimittaminen jännitti alussa. Meinasi unohtua, että kysymys ei todellakaan ole minusta. Monet kerrat sain kokea johdatusta ja siunausta jumalanpalveluksen valmistelussa mutta ennen kaikkea sunnuntaina yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Katupoikien laulu meni syvälle sydämeen joka kerta. Se kumpusi syvältä heidän omista kokemuksistaan ja oli totta joka laulettu sana.

Erään kerran minulle kävi niin, että tuli täydellinen muistikatkos (teinin äitinä olin valvonut yöllä). Katsoin kirkkokansaa hämmentyneenä ja totesin, että on tyhjä pää. Ihmiset eturivissä katsoivat minua ja sanoivat, että ei se mitään. Sellaisen hetken muistaa vuosien päästäkin.

Yhtenä erityisyytenä on jäänyt mieleen Pullakirkko, jonka jälkeen minua tuli jututtamaan ennestään tuntematon mies. Hän kyseli mm. talon toiminnasta ja kokemuksistani. Myöhemmin selvisi, että hän oli Jussi Lahti, joka valittiin Hermanniin papiksi ja työtoveriksi minullekin. Ikuinen muisto Jussille!

 Konkreettista apua

Työvuosieni alussa valmistui Ruskeasuolle kokonainen talo asuttamistoiminnan käyttöön Hämeentien asuntojen lisäksi. Se lisäsi konkreettisia auttamismahdollisuuksia. Vankilatyössä tapasin helsinkiläisiä tuomioitaan suorittavia sekä jo vapautumassa olevia naisia. Vapautuminen edellytti asuntoa, koevapaustyötä tai vapaaehtoistehtäviä. Näihin kaikkiin oli Hermannin diakoniatalossa mahdollisuuksia. Joillekin nämä mahdollisuudet olivat elämän jatkon kannalta ratkaisevia.

Jos ei ole ollut asunnoton, on mahdoton kuvitella mitä kaikkea se tarkoittaa. Erään Pullakirkon jälkeen olin saanut tehtäväkseni antaa avaimen asunnon saajalle. En koskaan unohda hänen hymyään ja sitä miten hän katsoi avaintaan. Oma koti, oma avain.

2015 talon väki ja koko Suomi oli uuden edessä, kun Suomeen(kin) alkoi suurissa määrin saapua turvapaikanhakijoita. Hermannin diakoniatalo muovasi jälleen kerran toimintaansa vastatakseen niiden hätään, joita muut ei auttaneet tai joiden hätä oli suurin. Kirkkosali avattiin yömajoitukseen ja tulijoiden avun tarpeeseen vastattiin yhdessä eri yhteistyökumppaneiden kanssa. Vapaaehtoisia ilmaantui hoitamaan iltapalaa levolle saapujille.

Ruokajakelu oli osa talon toimintaa useamman vuoden. Vapaaehtoiset hoitivat käytännön jakoa kirkkosalissa. Minun jo siirryttyä päiväjoutilaaksi, perustettiin Hermannin valinta, johon sain käydä tutustumassa ja toiminta vaikutti hyvältä.

Hyvin merkitykselliseksi koin päihdesurutyön kehittämisen. Päihde- ja kriminaalityössä tapasin toistuvasti ihmisiä, enimmäkseen naisia, joiden sisälle oli kerääntynyt paljon surua monenlaisista kohtaloista vuosien varrella mutta jotka kokivat, että heidän surunsa ei saanut tulla näkyväksi – suruun liittyi paljon häpeää.

Ensimmäinen päihteisiin kuolleiden läheisten sururyhmä Sininauhasäätiön yhteisöpapin Jenni Tuulensuun kanssa oli koskettava ja merkityksellinen osallistujille ja myös meille ohjaajille. Tällaisten ryhmien merkitys oli kerrasta selvä.

Olen kiitollinen yhteistyöstä Jennin, Vantaan diakoni Eeva Nurmisen, Snellun Sirpa Zotowin, Sininauhaliiton Katariina Karppisen, Espoon diakoniatyöntekijöiden ym. kanssa. Hermannin väen jalkautuminen kahvikärryn kanssa Sörnäisiin Vaasanaukiolle ja säännölliset käynnit päiväkeskuksissa antoivat mahdollisuuden kuunnella päihteiden käyttäjien kokemuksia ja huolia. Päiväkeskusten muistotilaisuuksissa oli surua mutta myös paljon tarinoita siitä, miten ihmiset pitivät huolta toisistaan viimeiseen asti. Kerran muistotilaisuuden alussa sain huutia: “Jos yhtään alat moittia vainajaa, niin lennät täältä ulos!” Totesin, että ei ole todellakaan aikomus. Puolustettiin kaveria (kaverin ihmisarvoa) vielä tässäkin. Paimenpsalmi oli monille rakas ja se, jonka ihmiset muistivat.

Hermannin arkipäivät alkavat aamuhartaudella. Sille ei ole yhtä kaavaa vaan kukin vuorollaan tuo jaettavaksi sen, mikä on kirkkovuodessa ajankohtaista tai minkä on sydämelleen saanut. Paljon ravintoa aamuhartauksista sai päivään, rukouksesta oli hyvä lähteä siihen mikä eteen kunakin päivänä tuli. Kaikenlaista tupsahti yllättäenkin eteen. Tapaus eräästä joulun jälkeisestä ensimmäisestä arkiaamusta ei unohdu. Ajoin Hermannin pihaan. Ulko-ovien edessä juuri astui autosta pihalle kolmihenkinen perhe sandaaleissa, paljain varpain lumihankeen. Pieni tyttö kesämekossaan vanhempiensa kanssa kaukaa tulossa.

Tervetuloa

Hermannin diakoniatalon väkeen mahtuu koko elämän kirjo, nykyiset ja entiset ammatit, terveydet ja sairaudet, kaikenlaiset koulutukset ja kouluttamattomuudet, lapsena vaille jääneet ja he, jotka saivat elää turvassa ja saivat rakkauttakin osakseen.

En oikein osaa kuvitella toista paikkaa, missä niin erilaisista lähtökohdista tulevat ihmiset asettuvat yhdessä tekemään ja olemaan. Välillä keskustelut käy kiivainakin mutta myös toisen elämää kunnioittaen, toisesta huolta kantaen ja auttaen. Vapaaehtoistehtävissä työskennellään toinen toisensa rinnalla.

Muistan lähes 10 vuoden takaa tilanteen, kun talon ovesta astui sisään Suomeen muuttanut naishenkilö, joka esitteli itsensä ja kysyi olisiko täällä jotain mitä voisi tehdä. Viimeksi Hermannissa käydessäni halasimme lämpimästi, siellä hän edelleen työskentelee.

 Tätä kirjoittaessa vilisee mielessä ja silmissä ihmisiä, joita tapasin vuosien aikana. Vaihtuneet työkaverit, vapaaehtoiset, kuntouttavassa työtoiminnassa työskennelleet, vakituiset kävijät ja satunnaiset kävijät, vankilasta vapautuneet, yhteiskuntapalvelusta suorittaneet, kaukaa tulleet ja yhteisöön asettuneet. Lukuisat opiskelijat Hermannissa. Mikä siunaus heissä. Me työntekijät saimme uusia näkökulmia diakoniatyöhön, opiskelijat jakoivat osaamisestaan täydentämään yhteisön parasta.

Kiitos ja näkemiin

Kuten paikallisseurakunnissa, niin myös Hermannissa taitaa olla niin, että ensimmäisenä ja viimeisenä ihmiset tapaavat suntiot. Monitaitoisia ihmisiä omalla paikallaan. Mikä siunaus heissä kävijöille ja työkavereille. Toimiston Minnaa kiitän paljosta. Oli asia mikä tahansa niin apua sai pyytää ja sitä annettiin. Naurettiin välillä vedet silmissä ja taas jatkettiin töitä.

Erityisdiakonia muuttaa pian. Hermannin diakoniatalon varustamon rakennukselle sanotaan hyvästi. Elämä jatkuu, kuten se jatkui Annankadulta muuton jälkeenkin. Erityisdiakonia on kautta aikojen uusiutunut, muuttanut toimintaa tarpeen mukaan, mennyt sinne minne muu apu ei ylety, etsinyt eniten hätää kärsiviä. Uuden alussa erityisdiakonia ja sen piiriin tulleet yhteisön jäsenet ovat saattaneet hieman horjua mutta rohkeutta on löytynyt uuden edessä. Tiedättehän, että olette erinomaisia, kiitos Jumalan ja toinen toistenne tuen. Monia armorikkaita vuosia!

Virpi Liirus-Mäkelä

 diakonissa, työnohjaaja

TIEDÄTHÄN ETTÄ OLET ERINOMAINEN?

”Teinkö minä sen kaiken?”, Nasu kysyi.

”Kyllä sinä sen teit, kun runossa niin sanotaan”, vastasi Puh ja jatkoi: ”Ja sen perusteella kaikki sitten tietävät sen!”

”Tuota”, mumisi Nasu, ”kun minä taisin vähäsen horjua. Ihan alussa. Kun siinä sanotaan, että ’Horjuiko hän, värjyikö hän – EI!’, niin se ei taida ihan pitää paikkaansa…”

”Sinä horjuit vain sisältä päin. Eikä ole pienelle eläimelle rohkeampaa tapaa olla horjumatta.”

Nasu huokaisi onnesta ja alkoi ajatella itseään. Kuinka ROHKEA hän oli.

 – A.A. Milne