Mustan pantterin varjeluksessa.

Valkoisen pienen kyyhkysen näin laudalla ikkunan.

Haukan sain kavahtamaan.

Se myös runoissani kerrotaan.

Rauhan ja sodan vastakohdan.

Luetutin verisen historian.

Toimme ekumenian.

Muutin historiaan, jotta löytäisin tulevaan.

Empien tiesin tulevaisuuden.

Inhimillisen ajatuksen.

Valkoinen kyyhkynen oli kirjoituspöydälläni.

Hän katseli minua silmiin.

Hän sanoi minulle:

– heijastan sinulle pelkistettynä sinun sisäisen menneisyytesi ja maailmasi.

Katsele ja kirjoita.

Vaivuin horrokseen kyyhkysen hypnoottisesta katseesta.

Kaikki seuraava, mitä kirjoitan; on sisäisten kauhutilojen summa.

Kyyhkysen hypnoottisessa katseessa oli mahtava syvyys.

Sen silmistä vuoti verta ja silti vaivuin uudestaan horrokseen.

” Keskiyön unisaatossa vaellan maailman kahleissa seuranaan yön koko kylmyys”

Valkoinen rauhankyyhkynen lojui matollasi. Se oli tipahtanut siihen,

koska tämä kaikki oli liikaa hänen sisäiselle kauneudelle.

Nostin hänet maasta hiekkakentältä. Hänen silmänsä olivat kadonneet.

Vein kyyhkysen meren rantaan ja hautasin hänet hiekkaan

yhdessä laskevan verenpunaisen auringon kanssa.

Illassa oli jotakin kaunista, mutta silloin ymmärsin sen.

Tämä hetki oli rauhantila ennen räjähdystä.

Yön perhoset tuhotulvaan syöksyvät.

Kuoleman sukellukseen jopa yltävät.

Hyökyaallot meren vaahdon ja

tuhoavat yön perhosten kehdon.

Hyökyaallot – tuhotulvan

Sielut mereen hukuttavat.

Hyökyaallot – elon summan

Maailman hetket tuhoutuvat.

Oi, katu. Oi, katu.

Paholaisen satu.

Ei aina sielussasi pahoinpitelyt koskaan lopu.

Olet tumman maailman lohduton loru.

Lentää maailma sielussani lentää.

Me hetken lapset sylissämme etsimme laskukenttää.

Ei sentään,

Haluamme vain lentää.

Voi ei. Ei palloa löydy.

No, ei meidän lasten siitä köyhdy.

Noin, okei. Pallon sielustani tein.

Hip, hei. Maailma ympäriinsä meidät vei.

Armas Merisalmi

kuva: pexels.com/ Artem Podrez