Kohtaamisesta ja keille kirjoitan luojalleni vai luoduille, siitä, mitä mieleeni virtaa elämästä, jota koetan kuulla ja nähdä vajavaisilla ja keskeneräisillä aisteillani tässä ja niissä hetkissä, joissa kuitenkin silmin nähden ja korvin kuultavissa lähimmäisten kohtaamiset ovat todellisia.

Jokainen uskoakseni jossakin vaiheessa pohjimmiltaan ymmärtää, ettei tyhjästä voi kehittyneinkään arvioitu räjähdys synnyttää elämää, siksi tarvitaan elämää luomaan kykenevä persoona kaikelle elolliselle ja elottomalle.

Näistä lähtökohdista kaikelle kohtaamiselle ovat syntyneet inhimilliset kohtaamisetkin silloinkin, kun jokin meissä toisin vielä kokea voikin.

Kuinka vaikeaa onkaan koettaa asettua kohdattavan elämäntilanteeseen, koska hän kohdattava on ainutlaatuinen ihminen, yksilö ei ihmisen ”kopioksi” luotu ja siksi en voi edes ”parhaiten” onnistuessanikaan hänen surujaan, huoliaan, hätäänsä, toivottomuuden tuntoja, pelkojaan sen enempää, kuin toiveita, toivoa, iloa tai mitään syvintä muutakaan hänen henkilökohtaisesta ihmisyydestään tulkita ilman hänen omaa ilmaisuaan itsestään.

Kuinka herkästi oma kokemus meillä ihmisillä pyrkiikään asettumaan ”tulkin” paikalle toisen ihmisen elämää kuvaamaan ja sanoittamaan. Itsensä kaltainen ”soitin” sellainen ehkä ihmisen mieli on? Oman mielen nuotteja soittamaan taipuvainen ja tavoitteleva, siksi niin usein juuri kenties epävireiseltä useimmiten kohdattavien korvissa kuulostavakin. Vertaisuus, siinä on liikkumatilaa jättää sanoittamatta sellaista, jonka tämän päivän asiantuntijuus niin herkästi ”nuotittaa” tuntematta koko totuutta.

Koetanko mahdollisesti astua toisen jalanjäljistä kertomaan toiselle ihmiselle hänen tunnoistaan ja kokemuksista? Vai koetanko asettua lähimmäisen ihmisyyden ”ovelle” ja jos koetan niin kuullakseniko sen mitä itse ajattelen vai kuullakseniko ja nähdäksenikö sen mitä lähimmäiseni syvimmillään kaipaa tuoda kuulluksi ja nähdyksi elämästään?

Maailman viisaus lienee enenevämmin kaiken kokemustiedon varaan kehitykseltään useinkin jäävää, omista kokemuksista asiantuntijuudeksi syntymään pyrkivää ”kopiointia, viisautta”? Ilman kohdattavan lähimmäisen kuulluksi tulemista ja hänen kokemuksiensa ymmärtämistä. Yksinäiseksikin kohtaamisen jälkeen jäävää mielen, sielunkin syvintä tilaa, siksi usein tuntemattomaksi jättävää ja sen ohi kävelevää” viisautta”?

Ihmisviisaus, kun pyrkii puhaltamaan milloin mistäkin suuntaa ja mihinkin viisauteen kulloinkin asioita ja kehitystä johdattaen ja milloin minkäkin agendan ääreltä eri agendoihin nousemaan pyrkivää?

Hänelle siis kaiken hyvän kasvun antajalle taidankin kirjoittaa, kaiken luojalle, jonka olemassaolon ikuisista salaisuuksista en koskaan järjellisellä tasolla tulisi kaikkea edes ymmärtämään, siis hänelle pohjimmiltaan kirjoitan, luojallemme ja siksi myös meille luoduille ihmisten kohtaamisesta kuulemisesta ja näkemisestä, että kaikki me voisimme toisemme kuulla ja nähdä, ehkäpä minäkin sen myötä murusen tuosta elävän persoonan ristin sanomasta, jotakin tässä maailmanajassa, elämästä edelleen vastaanotettavaksi ja loppuun asti täytetystä armosta ja totuudesta toivoa ammentaen.

Mieleeni nousevat Jeesuksen Kristuksen sanat:

Matteuksen Evankeliumista 11:28-30

28 Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä.

Näin teidän sielunne löytää levon.

30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.

Juhani Haapamäki