Vankilan selli oli kostea.
Kalma tuoksui jollekin kauniille
ristikon takana katsoessani alaspäin.
Näin sataman ja torin siellä pyörivine ihmiSINEEN.
Eräs laiva liplatti satamasta kauemmaksi merelle.
Merimiehet häärivät työnsä tuskassa viimeistellen
purjeiden voimaa.

Oli 1600-luku ja se todellakin tuoksui luurankomiehelle,
jonka viikate viilsi kumoon kaunista kukkamaata.
Olin ehkä peloissani, koska vieressäni lojui ystäväni
kuolleena ja mädäntyneenä.

Häntä ei viety pois,
koska vankilanjohtaja
halusi opettaa meille kuoleman todellista puolta.
Ruokaakaan ei tuotu tai saatu useampaan päivään,
mutta ei sitä sotkua kukaan kaipaakaan.
Viikatemies koputtelee vankilan ristikoihin työkalullaan
aiheuttaen metallisia sointuja.
Hänkään ei enää tuoksunut jollekin etäiselle
vaan musiikin yhteydessä tämä mies oli
muuttunut läheiseksi.

Minun täytyy lopettaa kirjoitukseni hiljalleen,
koska on aika lähteä kutsuihin.
Nämä kutsut ovat entisellä kukkamaalla,
missä ei enää ole kukkia.
Pitojen jälkeen en enää palaa
sinne mistä tulin.
Laiva on poistunut näkyvistäni,
siksi juhlat voivat alkaa.
Hyväs..?!

Armas Merisalmi