Joskus elämä on melkoista Via Dolorosaa. Asiat mättää ja tuntuu menevän pieleen yksi toisensa jälkeen. Iskee epätoivo, kun asiat eivät ratkea ja selkiydy, menee hermo, ja viimeisetkin yöunet katoavat.

Sitten ärsyttää, kun kirkossa puhutaan ennen pääsiäistä hurskaasti paastonajasta ja luopumisesta, oleelliseen keskittymisestä. Mitä sitten, jos kokee ettei enää ole mihin keskittyä, kun on tunne, että on viety tuhkatkin pesästä? Vieläkö sittenkin pitää puristaa ja iloita vaikka hampaat irvessä?

Näin neljännen adventin saavuttua on Jeesuksen syntymäjuhla jo aivan oven takana. Olemme seuranneet hetki hetkeltä, pyhä pyhältä, miten Joosef ja Maria ovat lähtenee ilmoittautumaan veroviranomaiselle. En tiedä miten innoissaan he lienevät olleet tästä lähdöstä. Ainakaan Marialle tämä ei liene ollut helppoa, kun hän viimeisillään raskaana ollessa ratsasti aasilla, ja vauva jo painoi kohdun suuta.

Lähde tien päälle ja etsi vaikka tien vierestäkin. (Luuk.14:23) 

Koen että erityisdiakonian pappina toimiminen Hermannin diakoniatalon Varustamossa on kunniatehtävä, missä saan toimia minua edeltäneiden pappien jatkumossa. Tosin, eihän tästä prenikoita rintaan jaella, kun ei tämä ole mitenkään mediaseksikästä työtä. Kun kerron, missä ja millaisen asiakaskunnan kanssa teen työtä, saan yleensä kuulla samaan hengenvetoon niin kauhistelua kuin kunnioitusta arvokkaasta työstä. Harmittaa tällainen eri kuplista huutelu – itse näen että teen tavallisten ihmisten kanssa työtä, heidän lähtökohtansa sattuvat vain olemaan tässä kohtaa vaikeammat kuin monen muun. 

Seurakunnissa järjestetään monenlaisia sururyhmiä, joilla on oma tärkeä paikkansa, esimerkiksi lapsensa menettäneille vanhemmille tai leskeksi jääneille puolisoille. Sururyhmässä jaetaan omia kokemuksia tapahtuneesta, ryhmän ohjaajat tukevat ja kannattelevat yhteistä pohdintaa ja he ovat miettineet jonkinlaisen rakenteen ryhmän toiminnalle. Ryhmässä voi jokainen itse päättää, minkä verran haluaa jakaa omaa kokemustaan.

Koko elämäni ajan on läheisiini ja ystäviini kuulunut lukuisa joukko tavallisia ihmisiä, aivan riippumatta siitä, sattuvatko he edustamaan jotain seksuaalivähemmistöä. Tämä on ollut itselleni aina hyvin arkista ja tavallista elämää ilman mitään sen kummempia arvottamisia mihinkään suuntaan hengellisesti tai mitenkään muuten. Jokaisen ihmisen elämä on Pyhä, koska jokainen ihminen on Jumalan luomana ihmisenä Jumalan kuva. Miten voisin sanoa, että joku on vähemmän arvokas tai ei saisi olla olemassa omana itseään?