Raamatussa mainitaan usein ja vahvasti kiusaus. Tässäpä emme puhu kiusauksista vaan kiusaajista, noista pienistä penteleistä, joita löydämme ympäriltämme ja valitettavan usein myös itsestämme. No johan pomppas, minussako muka kiusaaja, lopeta älytön!

 Hyvä esimerkki kiusaajista on vaikka koululuokka tms. Yhdellä luokkalaisista ei välttämättä ole samanlaisia kouluvälineitä, vaatteita tai motorisia kykyjä kuin luokan ”alfalla”. Tämä itsensä jonkinlaiseen johtaja-asemaan kohottanut kovanaama kerää pelottavalla, uhmaavalla joskus jopa väkivaltaisella käytöksellään ympärilleen hovin. Tämä hovi ei välttämättä edes älyä kummalle puolelle aitaa on hypännyt. Raakkuessaan täällä kiusaajien kuorossa he tuntenevat itsensä ”noita” paremmaksi, varsinkin kun vieressä mesoaa toinen samanlainen arjen sankari.

 No, tuleehan luokkaan jossain vaiheessa taas uusi oppilas, joka ujoudessaan on suorastaan mallikelpoinen uhri tuolle haaskalaumalle. Mitä luulet, puolustaako aiemmin kiusattuna ollut tuota potentiaalista kiusaajien uhria, vai turvaako hän oman olonsa liittymällä tuohon ympärillään pyörivään kiusaajalaumaan? Liittyminen saattaisi antaa ainakin väliaikaisen rauhan. Rauha on tässä mielestäni väärä sana kuvaamaan tuota olotilaa, sanon sitä pikemminkin pikkusieluisten pelkureiden säälittäväksi piilopaikaksi kaltaistensa laumassa!

Turhan usein tällä tavalla aloitellaan koulu- ja muut urat. Onneksi tämä ei ole ainoa tapa elää. Kyllä joka yhteisössä on suoraselkäisiäkin toisiaan kunnioittaviakin ryhmiä. Ne ovat usein niin vahvoja ja toisilleen solidaarisia, että pystyvät torjumaan niihin soluttautuvan räyhäävän kiusanhengen. Omalla käytöksellään ja auktoriteetillaan he voivat helpotta myös muiden elämää. Tässä en tarkoita minkään laidan tai aatteen fanaatikkoja oman absoluuttisen totuutensa kanssa.

Tekstin alussa epäilin, että voimme löytää kiusaajan itsestämme, hyvä jos löydämme, nimittäin silloin tilanteen korjaaminen on vielä mahdollista. Helpoin ja varmaan yleisin tapa syyllistyä kiusaamiseen on välinpitämättömyys; ei kuulu mulle, ei ole mun juttu. Näinhän meidän on sangen helppo sivuuttaa sangen räikeätkin kiusaamistapaukset. Näemme ja tunnistamme kiusaamisen emmekä edes yritä puuttua siihen. Suomeksi sanottuna tämä on kiusaamisen hyväksymistä.

Jos hyväksyt kiusaamisen, niin olisiko mahdollista, että se pikku pentele olisi ottamassa sinusta niskalenkkiä ja vetämässä sinua raukkamaisten kiusaajien pariin? Siinäpä meille pohtimista!

Esa Vieno

suntio, erityisdiakonia