Me suomalaiset ollaan kovia tekemään työtä ja suorittamaan asioita, jotenkin me oikeutamme omaa olemassaoloamme sillä. Se on kunniakasta ja niin sen pitää olla, se on sellainen suomalainen sisään rakennettu tapa ajatella, josta pidetään ylpeänä kiinni.

Kaikenlainen lehdistön viestintä ja muu somessa liikkuva viestintä pukkaa meille lisää velvoitetta. Tee näin, syö näin, lepää näin, nuku näin JA SITTEN olet tuottava ja tehokas ihminen. Sitten kelpaat ja olet yhteiskunnalle arvokas yksilö.

Ihan kuin me olisimme olemassa ja eläisimme elämäämme VAIN ollaksemme hirveän tuottavia ja tehokkaita yhteiskuntaa varten! Työttömänä ja sairaina ja eläkkeellä ollessa on helppo huomaamattaan ajatella, että meidän pitäisi aina olla jotenkin hyödyksi, jotta jotenkin lunastaisimme luvan olla olemassa ilman syyllistymistä.

Minusta tuntuu, että me ehkä menemme ehkä samaan halpaan myös hengellisessä elämässä. Haluamme toteuttaa lähimmäisen rakastamisen lakia, haluamme toteuttaa sitä kutsua mikä meillä sisäisesti ehkä on. Sinänsä hyviä asioita kyllä. Mutta suoritammeko me siinä samalla Jumalalle jotain, ihan vain siksi että kokisimme kelpaavamme hänelle?  Tarkoitan, että onko tällainen ilmassa leijuva velvoite olla koko ajan tuottava ja hyödyllinen, valunut meidän Jumala-suhteeseen?

Jos sinulla on ihan arkisessa elämässä olemassa sinulle tärkeä ihminen, ystävä tai kumppani, odotatko sinä häneltä, että hän tekee koko ajan sinulle palveluksia vain miellyttääkseen sinua, siis voidakseen kokea itsensä hyväksytyksi?  Haluatko sinä olla hänelle vain hyväntekemisen kohde?  Vai toivotko sinä, että hän pysähtyy ja kuuntelee ja keskustelee sinun kanssasi? Kohtaa sinut tasavertaisesti? Ei Jumalankaan tahto ole, että hän on vain kohde erilaisille teoille häntä varten. Jumala tahtoo olla yhteydessä kanssamme, käydä keskustelua, puhua ja kuulla! 

Lähtökohtaisesti suhde Jumalaan on rakkaussuhde. Se on toinen toisensa kuuntelemista, toinen toiselle asioiden kertomista, siis että puhun Jumalalle ja kuuntelen mitä hänellä on minulle asiaa, tai ihan vain lepään Jumalan läsnäolossa ilman mitään paineita olla mitään muuta kuin mitä olen, olen vaikka ihan hiljaa ja puhumatta.

Armo ennättää aina ensin, vaikka miten ponnistelisimme omin voimin koettaaksemme kelvata Jumalalle. Jumalalle ei tarvitse suorittaa, se on aivan hukkaan heitettyä aikaa siinä mielessä, että ei Jumala sitä meiltä odota.

 Me emme voi antaa hänelle mitään muuta, kuin oman heikkoutemme, me olemme kaikessa siinäkin mitä me teemme ja missä koemme onnistuneemme vajavaisia. Vain Jumala on täydellinen omassa olemassaolossaan.

 Me olemme Jumalan kuvia kaikessa epätäydellisyydessämme ja juuri meissä heikoissa ja epätäydellisissä tulee näkyviin Jumalan suuruus. Niistä meidän elämämme säröistä pääsee virtaamaan Jumalan rakkautta ja valoa toisia ihmisiä kohtaan.

Aarteemme on siellä missä sydämenikin on. Kuuntele sitä kaipausta, mikä sinussa on. Se on Jumalan teko sinussa, hänen kutsunsa sinussa. Jos rukoiluttaa, rukoile, jos ei ole sanottavaa, ole hiljaa Jumalan edessä, hänen katseensa lempeässä valossa. Rukoile hiljaa Isä meidän ja siunaa itsesi ristin merkillä. Sillä valo voi tulla elämään vain ristin kautta. Ja sitä kautta tulevat lopulta myös ne teot, jotka Jumala on valmistanut meitä varten, ne ennalta annetut askeleet. 

Satu Helo

Hermannin pappi