Huomenna vietämme Suomen 106:tta itsenäisyyspäivää. Niin monta vuotta olemme saaneet elää itsenäisessä Suomessa, ja vieläkin saamme elää, vaikka maailmantilanne onkin nyt levottomampi kuin mitä se on ollut pitkään aikaan. On syvän kiitoksen aihe saada elää maassa, joka ei käy sotaa.

Minua aina koskettaa tämä itsenäisyyden juhlapäivä. Isäni eläessä hän ei juuri puhunut sodan ajoista. Mutta voi sitä surun määrää, kun muistisairaana vanhuksena kovat kokemukset nousivat väkevästi mieleen. Hän palasi itkien yhä uudestaan ja uudestaan tilanteeseen, jossa hänen paras ystävänsä, neljä vuotias poika, ammuttiin pellolle desanttien toimesta. Osa sisaruksista pääsi pakoon, mutta osan kohtalona oli kuolla oman kodin vieressä olevalle pellolle. Suomen raja-alueilla eläneiden kokemuksista löytyy monia kovia kohtaloita.

Niin paljon näkymättömiin painettua surua on ja on ollut esivanhempiemme elämässä. Silloin vain selvittiin kun oli pakko. Ja millaiset jäljet nämä ajat ovat jättäneetkään heihin. Ja myös meihin, sillä sotatraumat siirtyvät neljä sukupolvea eteenpäin ennen kuin ne katoavat. Hetkittäin mietin, että mitähän minäkin olen siirtänyt tietämättäni omille lapsilleni?

Mistä sinä saat turvaa, kun elämä myllertää ja elämme levottomia aikoja maailmassa? En tiedä miksi, mutta jostain kumman syystä minulla soi mielessä vaikeina aikoina virsi 178. Siinä lauletaan kolmannessa säkeistössä näin:

Hän, Kristus, on toivo myös maamme,

siis häntä me rukoilemme.

Ja Herralta taas kevään saamme,

hän kasvun luo kylvöllemme.

Nyt Jeesuksen nimessä korkeassa

me saarnaamme anteeksiantamusta.

Kun syntinen armon näin turvaksi saa,

hän kiittää vai armahtajaa.

Jotenkin koen saavani tuosta lohtua, koen liittyväni siihen joukkoon, joka halki aikojen on kantanut elämänsä ja oman maansa Jumalan eteen. Tämän maailman meno ei ole minun käsissäni, on Jumala joka meitä kannattelee ja antaa uuden kevään talven jälkeen.

Satu-pappi

kuva: Kirkon kuvapankki/ Matias Partanen