Heippa, olen Nina/Ninski 29-vuotias koulutettu kokemusasiantuntija.

Olen muutaman kerran saanut kysymyksen, että mikä ihmeen kokemusasiantuntija. Miksi kokemusasiantuntijaksi täytyy kouluttautua? Todella hyviä kysymyksiä. Jokaisella meistähän on varmasti jostain asiasta kokemusta ja voisimme kutsua itseämme sen aihepiirin kokemusasiantuntijaksi, mutta kokemusasiantuntijakoulutus koostuu tietyistä elementeistä ja oma kokemus, on yksi pieni osa kokonaisuutta.

Kaivoin kaapista vihkoni, johon olin tehnyt koulutuksen ajalta muistiinpanoja. Olemme käsitelleet esimerkiksi sitä, mitä on kokemusasiantuntijuus. No sehän on ammatillisen ja tieteellisen tiedon rinnalla kulkemista, palveluiden kehittämistä, ryhmien vetämistä, puhetilaisuuksia, yrittäjyyttä ja niin edespäin. Perehdyimme mielenterveys ja päihdetyön palvelujärjestelmään, ennaltaehkäiseviin, korjaaviin ja kuntouttaviin palveluihin. Sivuutimme lakipykäliä ja saimme lisäksi esiintymiskoulutusta mahdollisia puhetilaisuuksia varten. Olen itse esimerkiksi ollut mukana webinaareissa kertomassa omaa elämäntarinaani ja ollut osana päihteisiin liittyvässä dokumentissa. Teen näitä keikkoja kevyt yrittäjänä.

Harjoittelimme koulutuksessa kuvitteellisia asiakastilanteita ja teimme retken Kellokosken sairaalamuseoon, jossa saimme tutustua mielenterveyshoidon historiaan. Yksi iso koulutuksen osa-alueista oli toipumisorientaatio ja sen ymmärtäminen ja miten tukea ihmistä toipumisessa. Toipumisorientaation tavoitteita ovat omien voimavarojen löytyminen, osallisuuden lisääntyminen omassa elinympäristössä, elämän merkityksellisyyden kokeminen ja toiveikkuuden ylläpitäminen. Toipuminen ei ole lineaarista, vaan takapakkeja voi tulla.

Voisin kutsua toipumisen polkua hieman kuoppaiseksi poluksi, jossa joskus kompastuu puiden juuriin ja kaatuu rähmälleen – kuitenkin nousee taas ylös ja tarpoo eteenpäin.

Itselleni tämä koulutus tuntui omanlaiselta lottovoitolta. Kun olin pieni, haaveilin siitä, että minusta tulee isona mm. eläinlääkäri, eläintenhoitaja, laulaja tai kirjailija. En ollut elämäni aikana kohdannut ihmistä, joka olisi sanonut minulle pitävänsä työstään. Näin ympärilläni vain väsyneitä, ärtyneitä ihmisiä, joiden suusta kuului työn olevan niin raskasta. Mielestäni se ei ollut mitenkään tavoiteltava olotila ja sanoin lukiossa kerran, että voisin suoraan vaan tästä mennä eläkkeelle – lopultahan päädyinkin työkyvyttömyyseläkkeelle parikymppisenä joten… Lukion jälkeen hain opiskelemaan medianomiksi, sosionomiksi, viittomakielentulkiksi ja minua kiinnosti myös opettajan koulutus. Tosin kärsin vaikeasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, jonka myötä uskaltauduin ainoastaan viittomakielentulkin pääsykokeisiin, sillä ystäväni tuli kanssani. Koulupaikkaa ei irronnut, vaikka olenkin äidinkieleltäni myös viittomakielinen.

Elämä ahdisti. Luovuin kaikista opiskelusuunnitelmista. Olen lapsesta saakka ollut aika herkkä, ahdistunut ja pelännyt vahvasti sosiaalisia tilanteita. Muistan lapsena ajatelleeni, että Jumala loi minut jämäpaloista. Minussa ei ole mitään hyvää, en osaa mitään ja minusta ei koskaan tule mitään. Vanhempana hoidin itseäni päihteillä, sillä huomasin, että päihteet vei sosiaalisen pelkoni pois. Koin sen mahtavana juttuna ja alkuun se oli sitä, mutta sitten ahdistikin enemmän.

Tulevaisuus näytti mustalta möykyltä. Mielenterveysongelmista kasvoi minulle identiteetti ja otin siitä turvan itselleni. Hyvä olo voi minä hetkenä hyvänsä päättyä, niin parempi vain pysyä täällä pahassa möykyssä. Eläkkeellä ollessani olin päässyt aloittamaan terapian ja se varmaan piti minua hengissä. Terapia ja työkyvyttömyyseläkkeeni päättyivät kumpikin samaan aikaan ja en saanut enää jatkolausuntoa kumpaankaan. Minun kuulemma piti nyt yrittää eteenpäin, löytää joku suunta elämälle. Olin hädässä. Terapeuttini onneksi vinkkasi minulle Ohjaamosta, josta nuoret aikuiset voivat saada tukea. Ohjaamosta otettiin koppi ja pääsin aloittamaan kuntouttavan työtoiminnan nuorten aikuisten luovalla pajalla. Koen, että se oli minulle pelastus.

Kuntouttavassa työtoiminnassa kukaan ei painostanut, sain harjoitella elämää, ihmisten kanssa olemista ja vain olla. Pikkuhiljaa aloin miettimään, että mitäs seuraavaksi haluaisin.

Kirjoitin Googleen: Kokemusasiantuntijakoulutus Helsinki. Hyvinkäällä oli alkamassa koulutus ja minähän pistin hakemuksen sisään. Kävin haastattelussa ja lopulta sain kutsun koulutukseen! Olin yrittänyt aloittaa erilaisia opintoja, niiden jäädessä kesken joutuessani osastohoitoon tai sairaslomalle. Sellainen vie uskoa tulevaan, kun yrittää ja ’’epäonnistuu’’. (vaikkei se olekaan epäonnistuminen!) En jaksanut enää yrittää, mutta sitten tajusin. Mielenterveysongelmat veivät elämästäni todella monta vuotta pois, ne satuttivat minua. Minähän aion ottaa kaiken hyödyn siitä irti ja aion käyttää häikäilemättömästi kaikkea sitä hyväkseni! Mielenterveys- ja päihdetyö tuntui aivan loogiselta jatkumolta. Tästä asiasta minä tiedän ja minä osaan.

Toivon, että voin työlläni edes hieman muuttaa tätä maailmaa ja stigmat hellittäisivät. Toivon, että voin olla edes se yksi ihminen, joka kohtaa sinut ihmisenä. Kuuntelee sinua ja kulkee rinnalla. Minut on usein kohdattu diagnoosina, ongelmalähtöisesti. Minä olen muutakin kuin vaikea masennus tai epävakaa persoonallisuushäiriö. Jokainen meistä on kaikkea muutakin, kuin omat diagnoosinsa tai haasteensa.

Ehkä nähdään täällä Hermannin Diakoniatalolla, aina voi tulla nykäisemään hihasta tai hihkaista, että hei sinä porkkanapää!

-Ninski