Oodi pyöräilylle

”Jokainen kevät nostaa silmiini kyyneleet ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.”

Tämä Eeva-Liisa Mannerin runo ”Kirkkaat aamut kohoavat” nousee mieleeni aina keväisin, kun pyöräilen töihin. Hämmästyn vuosi toisensa jälkeen, miten hento ja vaaleanvihreä kevät on jälleen salaa saapunut ja sulattanut talven vallan. Maa on niin kaunis.

Kevään kauneus tulee erityisesti pyöräillessä lähelle ja kohti. Matka taittuu vikkelästi ja korvissa soi tuuli. Pyöräily on minulle yhtä kuin vapaus. Vapaus lähteä liikkeelle silloin kuin haluaa, vapaus ruuhkista ja odotuksesta. Ajatusten vapaus lentää, vapaus hengittää. Laskea alamäkeen täysillä, tuntea kun silmistä juoksee vesi. Puuskuttaa ylämäki ylös, taistella henki kurkussa mäen päälle ja laskea jälleen hengitystä tasaten.

Työmatkani pyörällä kestää vain vartin, ja parhaina aamuina saan ajaa töihin ilman yhtään pysähdystä liikennevaloissa. Ajan Käpylästä kohti Hermannia Kumpulanlaakson halki. Pienen ylämäen jälkeen avautuu näköala siirtolapuutarhamökkien yli. Näen kymmenien pienten mökkien kattoja, omenapuita, vadelmapensaita. Tulppaanipenkkejä Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan ympärillä. Puutarhan takana Paavalin kirkon kellotorni, josta voin tarkastaa kellonajan aamulla yhdellä katseella. Tornin ympärillä lentävät linnut ja huipulla on valkoinen risti vasten taivasta, vasten vapaata taivasta.

20190517_081344[1]

Kevät ja vapaus. Koivunlehdet hiirenkorvilla, ensin leskenlehdet ja sitten voikukat. Keväällä kaikki on edessä. Koko kesä jäsentymättömänä, unelmantäyteisenä ajanjaksona. Kesän lämpö, pitkät illat – se kaikki on vielä edessä. Keväällä. Kun kesä saapuu, sen jokainen ilta on pieni luopumus. Yksi kesäpäivä on taas takana, kesä hupenee ja vähenee, vaikka se olisi kaunis ja ihana, se kulkee kohti loppuaan. Mutta keväällä kaikki on vielä edessäpäin.

Ja valon tulo. Jokaisena keväänä valon määrää jaksaa ihmetellä. ”Ajattele, kello on jo kuusi, ja vielä on valoisaa.” Elämänmitta on liian lyhyt tottua kevään tuloon. Jos talvi yllättää joka kerta suomalaisen, niin myös valo ja päivien piteneminen tekevät sen. Joka kerta yllätymme, aivan kuin kokisimme sen ensimmäistä kertaa. Kevät on joka kerta kuin uusi ja erilainen, vaikka jokainen kevät on samalainen, sama valo tulee joka kerta. Tulee ja voittaa talven pimeyden.

”Te kaikki olette valon ja päivän lapsia. Me emme kuulu yölle emmekä pimeydelle.” Paavalin sanat Tessalonikalaiskirjeessä lohduttavat ja vapauttavat. Vaikka en itse koe enkä näe valoa eikä elämä ole yhtä kevättä, niin silta Raamattu lupaa ja sanoo: Me emme kuuluu yölle emmekä pimeydelle. Emme, vaikka oma mieli olisi joskus pimeä ja masennukseen vaipunut.

 

Maa on niin kaunis. Elämä on kaunis. Joskus se on rosoinen ja rikki, aina epätäydellinen, mutta ainoa. Ainutkertainen on tämäkin kevät ja sen jälkeen tuleva kesä. Tätä kesää ei tule enää, ei tule enää tätä kesää. Mielen täyttää suuri kiitollisuus heräävästä luonnosta, omasta elämästä. Yksinkertaisesta asiasta kuten pyöräilystä. Luomakunnan Luoja ja hallitsija, Taivaan Isä, minun turvani, vapahtajani, lohtuni, toivoni – kiitos kun annoit tämän kaiken. Kiitos tästä elämästä. Kunpa osaisin itseäni ja muita ehdoitta rakastaa.

”Kirkkaat aamut kohoavat, päivä ja yö vaihtelevat, sade ja kuulas ilma. Vuodenaikojen lähtö ja paluu, lintujen laulu, äänien häipyminen, aamu ja ilta, kevät ja syksy alati hämmästyttävät minua.”

Virpi Heinonen

asukasohjaaja

erityisdiakonia

Yksi kommentti artikkeliin ”Oodi pyöräilylle

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s