Hermannin diakoniatalossa ja sen huudeilla lompsottelee aika ajoin tukevahko heebo kamera kaulassa ja aivan omissa maailmoissaan. Minä olen se heebo. Ja kyllä, minulla on aina kamera mukanani, koska kuvaan kaikkea mahdollista – ja mahdotonta.
Maailmaa ja elämää voi katsella monin tavoin. Onneksi. Jollekulle riittää se, että katsoo tarkasti eteensä ja keskittyy omaan kulkemiseensa. Se onkin oivallinen tapa etenkin liikenneturvallisuuden kannalta. Siinä kulkiessaan näkee yhtä ja toista perillepääsyn kannalta tarpeellista.
Toinen taas kulkee täsmälleen siten kuin on neuvottu. Ei poikkea reitiltä, ei vaihda askellajia, ei sorru pilvienkatselun kaltaiseen haihatteluun. Vieraat kujat ja uudet polut ovat aina epäilyttäviä. Aina. Asioista perillä oleva taho kertoi niin nettifoorumilla.
Jokainen kulkee omalla tavallaan ja omia reittejään, ja näin ollen myös näkee eri asioita eri tavoin. Minulle tämä kulkeminen, jota myös elämäksi kutsutaan, on opettanut sen, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Ei likimainkaan. Olen oppinut myös sen, että mitä ehdottomammin joku kuuluttaa omaansa, sitä ainutta ja oikeaa tapaa kulkea ja nähdä maailmaa, sitä suuremmalla syyllä on aivan itse tutustuttava myös asian kääntöpuoleen.
Kevätaurinko paistaa ihanasti ja houkuttelee minut taas lompsottelemaan sinne tänne. Se kutsuu minut katselemaan asioita avoimin mielin ja eri vinkkeleistä; näkemään niiden olemuksen myös toisenlaisessa valossa. Siksi kannattaa kulkea silmät apposen auki. Näin minä sen näen.
Markku Huhta
valokuvaaja, murrerunoilija
Pullakirkon plokikirja 
Hyvin kuvattu ja kirjoitettu Kiitos
TykkääTykkää