Kenen joukoissa seison

Asevelvollisuuteni suorittamisesta on kulunut reilut kolmekymmentä vuotta. Yksitoista kuukautta palveltuani siirryin alikessun natsat kauluksissa reserviin. Kaveripiirissäni kaikki suorittivat palveluksen, kukin hieman eri motivaatiolla tosin. Jotkut etenivät kunniakkaasti reserviupseerikouluun toisten tyytyessä hieman rennommin ottein vaikkapa varusvaraston hoitajan tehtäviin, joista sitten kahdeksan kuukauden jälkeen kotiuduttiin sotamiehenä.

Oli ikäluokassa myös joitain ”hörhöjä”, ei tosin omassa kaveripiirissäni, jotka hakeutuivat siviilipalvelukseen. Heitä ei kovin hyvällä katsottu ja sana sivari edusti vielä tuohon aikaan jotakin melko halveksittavaa. Tuntui oikealta, että saivat sen myös tuta, sillä hehän palvelivat pidempään kuin pisimmän palveluksen varusmiehet eli täyden vuoden. Nämä väärintoimijat siis saattoivat palvella vaikkapa vanhainkodissa lähihoitajan töitä tehden samaan aikaan kun kahdeksan kuukauden sotilas ”rötväili” varusvaraston hyllyjen välissä Tex Willereitä lueskellen. En muista, että asian periaatteellisesta puolesta olisi kaveripiirissä kovinkaan paljoa keskusteltu. Inttimuistojen jakaminen riitti sekä sen toteaminen, että niin minä kuin sotamieskin olimme isänmaan toivoja, koska tunsimme toimineemme oikeiden normien mukaan.

Ei armeijasta tämän enempää. Ajattelen tuota muisteloa vähän samaan tapaan kuin eräs Nasaretin mies tapasi tehdä eli vertauksena. Vertauksena tämän päivän vastaaviin kysymyksiin, joista meillä on hyvin vahvat kannat mutta joista keskusteleminen tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa. Näitä ovat kysymys tasa-arvoisesta avioliittolaista sekä suhtautuminen turvapaikanhakijoiden auttamiseen. Toinen kuohuttaa kirkkoa sisältä päin ja toinen on asettanut kirkon kritiikin kohteeksi sen asettuessa puolustamaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita. Molemmissa kuitenkin vahva tunne oikeassa olemisesta määrittää kannan.

Yhteistä näissä kysymyksissä on se, että niin hetero kuin kantasuomalainenkin on ikään kuin asioiden yläpuolella eikä omaan toimintaan liity mitään kritisoitavaa. Aika ajoin Hermannin diakoniatalollakin käydään leppoisia ”turpakäräjiä” naisseikkailuista ja syrjähypyistä ajatuksella, että ne ikään kuin kuuluvat luonnollisena ja hauskana osana elämään. Homoseksuaalisuuden tullessa puheeksi vakavoituminen tapahtuu hetkessä ja raamatunlauseita nostetaan kantojen perusteiksi. Maahanmuuttokysymyksissä yksi mielipiteen peruste on kännykkä. Ei ihminen voi olla todellisessa hädässä, jos hänellä kerran on matkapuhelin.

Missä on pohdinta siitä millaisen, kuinka pitkän ja kuinka kipeän tien kukakin on joutunut kulkemaan? Ja miksi keskusteleminen on niin vaikeaa? Arjen tasolla aitoa vuorovaikutusta syntyy valitettavan vähän, eikä toisen kuuleminen ole helppoa. Ei se ollut itsestään selvää muinoin itsellenikään mutta kehitystä tapahtuu. Olen muuten nykyisin siviilipalvelusmies. Kieltäydyin kertausharjoituksista 90-luvun alussa. Mielipidettä saa, kannattaa ja pitää tarkastella.

Kimmo Kajos

Diakoni

Kimmo Kajos

Tämä kolumni on julkaistu aikaisemmin DINO- lehdessä (Diakoniatyöntekijöiden ja Kirkon Nuorisotyöntekijöiden ammattiliittojen julkaisu) 2/ 2017.

Yksi kommentti artikkeliin ”Kenen joukoissa seison

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s