Jos rahaa ei olisi, lähtisitkö aamulla tekemään sitä mitä teet?

Niin. Siinäpä vasta tuumaus, joka sai ainakin minut aikoinani ajattelemaan. Kiireisenä opiskelijana sitä perinteisesti tekee työtä kuin työtä ansaitakseen hieman juustoa näkkärin päälle. Opiskelijana on ”helppo” tehdä työtä kuin työtä, onhan se usein vain väliaikaista, ohessa tehtävää työtä. Töihin menee, työn suorittaa ja seuraavasta vuorosta ei välttämättä tietoakaan. ”Se oli siinä”, ajattelen usein ja lasken päässäni paljonko tuli tienattua.

Nyt olen statukseltani sosionomi-diakoniopiskelija, mutta olen ehtinyt olla myös vakituinen työssäkävijä. Useaankin otteeseen. Monena työaamuna olen harkinnut herätyskellon heittämistä seinään tai vähintäänkin ajatellut että ei, tänään en jaksa mennä töihin. Aina sinne on kuitenkin raahautunut. Päivän päätteeksi on voinut taas laskea paljonko tuli tienattua.

Onneksi on ollut mukaviakin työpaikkoja, suorastaan mahtavia! Sellaisia, jonne menee aina hyvillä mielin ja hymyillen. Sellaisia, joissa jaksaa hymyillä koko päivän ja jos ei jaksakaan, niin työkaverit tai asiakkaat laittavat hymyilemään. Sellaisia, joissa kokee tekevänsä hyvää, olevansa hyödyksi. Ja se aito kiitollisuuden tunne, sen ääneen sanominen ja sen kuuleminen, se jos joku on jotain! Sellaiset kokemukset ovat saaneet mietteliääksi. Voisiko näin olla jatkossakin? Voisinko oikeasti saada työstäni energiaa ja hyvää oloa? Ja yhtäkkiä huomaa, ettei olekaan tänään laskenut paljonko tuli tienattua.

Mitä siis tekisin, jos rahaa ei olisi? Tai toisaalta, onko jotain mitä tekisin, jos minulla olisi rahaa loputtomasti? Tätä mietin ja vastaus oli selkeä: ”Kyllä on. Auttaisin. Olisin lähimmäisenä. ”

Niin sitä vaihdettiin työläisen arki vilkkaaseen opiskelijaelämään ja päivääkään en ole katunut. Päinvastoin koen vahvasti, että olen juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Opiskelemassa omaa alaani. Tällä hetkellä saan kunnian olla seuraamassa Hermannin diakoniatalon päivittäistä arkea. Saan olla osana rikasta työyhteisöä, jossa yhdessä tekeminen, hyvä henki ja huumori näyttelevät pääosia. Jokaiselle on oma paikkansa ja jokainen auttaa toista tarvittaessa. Ja hiljaista hetkeä on turha pelätä, jään rikkoo viimeistään pappi, jonka loistava huumorintaju saa pahimmankin tosikon nauramaan!  Kysymättäni uskon ja näen, että jokainen täällä nauttii työstään. Eivät varmaankaan päivän päätteeksi laske, paljonko tuli tienattua.

Summa summarum, Hermannin diakoniatalolla näyttäytyy kuitenkin se minulle kaikkein tärkein, lähimmäisenrakkaus. Lähimmäisenrakkaus itse sanana on jo kaunis, mutta sen sisältö loistaa vielä kauniimmin. Se kätkee sisälleen pyyteetöntä auttamista, vierellä kulkemista, samanarvoisuutta, yhteisöllisyyttä, läsnäoloa, aitoa kohtaamista ja välittämistä. Se ei tuomitse, ei syytä, ei arvostele. Se kiteyttää kaiken sen, mitä minä haluaisin tehdä, jos rahaa ei olisi olemassa. Ja sitä lähimmäisenrakkautta, sitä löytyy Hermannin diakoniatalolta.

Jaana, alba, marraskuu 2015 050

Kuvassa suntio- opiskelija, erityisdiakonian henkilökuntaa ja Mira (edessä toinen oikealta).

Mira Kelahaara

sosionomi-diakoniopiskelija

Mainokset

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s